Leikkauksesta on jo kohta kaksi kuukautta. Aivan kuten
lupailtiinkin, perhe pääsi kotiin sunnuntaina leikkauksen jälkeen.
PieniSuuriSydän nukkui lähes koko pitkän kotimatkan. Äiti ja Isi olivat
onnellisia. Onnellisia siitä, että kaikki oli mennyt yli odotusten. Nyt kaikki
olisi ohi.
Äitiä hiukan jännittää jatkaa kotiarkea pienen kanssa.
Käsittely tapahtuu ylivarovaisesti. Pieni nuha huolettaa, mutta asiantuntijat
eivät ole huolestuneita asiasta. Ensimmäinen kontrolli on jo puolentoista
viikon kuluttua. Verikokeissa ei näy mitään huolestuttavaa ja ultran paljastama
sydänpussiin kertynyt nestemääräkin on todella pieni, ei siis huolta. Virtaus verisuonissa
on normalisoitunut, mutta sydämen oikea puoli on vielä vasempaa suurempi.
Palautuminen ottaa oman aikansa. Vaikka uusi sivuääni, jota ei enää sairaalan
kotiinlähtötarkastuksessa kuulunut, on palannut, ei lääkäri ole siitä
huolissaan. Niitä kuuluu aina joskus.
Kaikki on siis hyvin. Sydän on oma itsensä. Ainoastaan arpi
muistuttaa perhettä koko leikkauksesta. Äiti voi huonosti. Häntä heikottaa ja
ällöttää, väsymyksestä puhumattakaan. Sekä Sydän että Äiti ovat kyllästyneitä
kotona istumiseen. Vielä pari viikkoa, niin voimme aloittaa jälleen
harrastukset. Aika meneekin nopeasti, yhtäkkiä neljän viikon varoaika on ohi.
Uudella tarmolla palataan muskariin. Nyt Äitiinkin on
patoutunut niin paljon kotia, että kerhotkin jo houkuttelevat. Äiti on iloinen
nähdessään Sydämen sulautuvan muiden lasten kanssa samaan joukkoon. Äitikin
alkaa tuntea kuuluvansa johonkin.
Oliko tämä nyt sitten tässä? Onko sydänvika nyt taakse
jäänyttä elämää? Tulevaisuudessa Sydämellä on vielä tiedossa ainakin kaksi
kontrollia. Mikäli vuoden kuluttua olevassa kontrollissa kaikki on hyvin, tulee
Sydämestä virallisesti terve lapsi. Jääkö koko episodi silloin pelkäksi
muistoksi?
Arpi tulee aina olemaan. Se miten hyvin se näkyy selviää
vasta myöhemmin, mutta tiedossa on, että se näkyy. Miten vastata pienen lapsen
kysymyksiin siitä, miksi muilla ei ole arpea? Tai miten neuvoa pientä lasta
vastaamaan niille, jotka utelevat häneltä itseltään rinnassa näkyvästä arvesta?
Tulisiko arvesta tieten tahtoen puhua lapsen kanssa vai yrittää haudata ja
unohtaa koko juttu, puhua vain kysyttäessä jos silloinkaan? Voiko arpi
aiheuttaa kiusaamista ja pahentaako silloin totuuden kertominen tilannetta?
Ei, sydänvika ei ole taakse jäänyttä elämää missään
vaiheessa. Vaikka miten se olisi korjattu ja korjaus todettu täydelliseksi. Se
kulkee aina mukana. Äitiä ja Isiä se muistuttaa siitä, millainen taistelija
heidän jälkeläisensä todella on. Se valaa uskoa siihen, että hän tulee
pärjäämään maailmassa. PieniSuuriSydän saa arvesta ainakin suuren tarinan
elämästään, yhden asian, joka osaltaan on mukana määrittämässä sitä, kuka hän
on. Äiti toivoo, että arpi ja sen tarina on sellainen, josta Sydän voi olla
ylpeä. Että arpi muistuttaa myös Sydäntä siitä, että hän pärjää.
Vaikka blogin luonne saattaa hiukan muuttua, ja ehkä
kirjoituskerratkin harventua, yrittää Äiti kuitenkin kertoilla perheen
kuulumisia ja tuntoja jatkossakin. Kuten sanottua, ei sydänvika varmasti poistu
perheen elämästä täysin leikkaamallakaan. Äiti odottaakin nyt jännityksellä
millaisen roolin se tulee ottamaan (tai millainen rooli sille annetaan)
kasvavassa perheessä.
