Ihmiset. Heihin törmää koko ajan. Niin erilaisia, niin
samanlaisia. Keskustellaan, vertaillaan. On surullisia tarinoita, mutta myös
iloisia. Täällä kaikilla on yhteinen tekijä, kaikilla on oma PieniSuuriSydän.
Kahvihuonekeskustelut ovat toivoa täynnä. Yritetään olla avuksi toisille
kuuntelemalla ja ymmärtämällä. Ollaan edistysaskelista iloisia yhdessä ja yhdessä
myös toivotaan parempaa kun takapakkia tulee. Osa on vain käymässä. Osa on
täällä jo kolmatta tai neljättä kertaa. Yksi asia ei muutu; lähdön hetkellä
toivotaan, ettei koskaan enää nähdä.
Samaa meille toivotti aamupäivällä myös osaston lääkäri. Me
toivotimme samaa sydämemme pohjasta. Sunnuntaina lähdetään, jos kaikki jatkuu
näin. Uusi sivuäänikin oli vaimentunut, vaikka se vielä kuului. Lääkäri ei
ollut vieläkään asiasta huolissaan, virtaus on jossain sydämen verisuonista
vielä hiukan kiihtynyt. Ennen lähtöä katsotaan vielä ultralla. Piuhat on saatu
pois, vain nukkuessa tarkkaillaan. Tänään Sydän nousi itse seisomaan ja käveli
hiukan horjuvin askelin osaston leikkihuoneeseen. Siellähän olikin kaikkea
kivaa. Voi niitä riemunkiljahduksia!
Sydän on jälleen alkanut kertoa vitsejä. Virnistely jatkuu,
vaikka päiväunet odottavat. On tuo lapsi kyllä persoona. Kotiin pääseminen
mietityttää. Osaako sitä kaiken huomioida. No, onneksi on puhelimet.
Kevätaurinko paistaa, oi tätä onnea..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti